Ihmismieli on ihmeellinen. Välillä ajatukset laukkaa kaiken kiireen keskellä ihan tuhatta ja sataa, on kiire ajatuksesta toiseen; "Mitä tänään ruoaksi? Onko laskut maksettu? Nyt pitäis kohta hankkia ne tenttikirjat.., Miksen mä osaa?!"
Sitten välillä, kaiken kiireen keskellä, aivot pysähtyy johonkin ihan olemattomaan ajatukseen ja jää pohtimaan, pysähtyy. Ihan kuin alitajuntaisesti ne herättää tajunnun, että tämä on miettimisen arvoista, kuule tää ajatus!
Ihan niinkään olemattomasta ajatuksesta ei nyt kuitenkaan ollut kyse tällä kertaa, kun opinnäytetyötämme varten litteroin erään lastentarhaopettajan ajatuksia loruttelusta ja laululeikeistä. Sormia alkoi taas turvottaa (syy minkä takia edellisenä iltana jätin koko touhun kesken ja painuin nukkumaan) ja ranteita kivistää, kun tasainen pulin kaikui korvissani.
Nauhalla oli puhetta siitä, miksi vanhemmat ei koe loruttelua ja laululeikkejä luonnolliseksi välineeksi siihen vuorovaikutukseen, jota he omaan lapseensa luovat. Siitä se ajatus sitten heräsi. Ja tuli tarve pohtia.
Opinnäytetyömme aikana olen tullut siihen tulokseen, että kaikista vahvimmin loruttelevat ja laulavat ne vanhemmat, joille itselleen on lapsena loruteltu ja laulettu ja/tai että he ovat osallistuneet vauvana/lapsena toimintaan, jossa on käytetty loruja ja laululeikkejä, tai että he ovat kaikesta huolimatta todella kiinnostuneita asiasta ja/tai tekevät työkseen työtä, jossa laulut ja lorut ovat vahvasti mukana.
Mites minä? Olenhan kiinnostunut lauluista ja loruista lapsille, kirjoitan asiasta oppariakin, mutta en ole muutakuin päiväkodissa tutustunut loruihin ja lauluihin (pikkulapsena siis) eikä kotonani olla loruteltu muutakuin pakolliset harakka huttua keittää ja tämä pikku possu meni.. . Laulamisesta ei kannata edes puhuakaan meidän kotokoto-oloissa, sillä aina kun minä lauleskelin jotain, niin toisesta päästä taloa joku huutaa, että ooppas nyt hilijaa, tämäkin lähinnä veljeni suusta.
Ei voi siis sanoa, että olisin itse kovinkaan perehdytetty lorutteluun ja laululeikkeihin, saati rohkaistu musiikilliseen puoleen muutakuin pianon soiton kautta. En ole edes varma, jaksaisinko lapselleni paljon lorutella ja laulaa sitten kun sen aika olisi. Haluaisin aivan mielettömästi, mutta pelkään etten ehdi. Tietysti nyt minulla on ihan hirveän väärät mielikuvat mammalomasta, mutta senhän näkee sitten tulevaisuudessa (Ei, en ole tällä hetkellä raskaana, vaikka kauhea vauvakuume onkin ;)
Onneksi toinen meidän suhteesta on musiikillinen. Odotan, vaadin, että sitten kun joskus olen raskaana, niin Nikon pitää soittaa kitaraa ja laulaa kasvavalle vatsalle. Haluaisin meidän tulevalle lapselle mahdollisimman paljon musiikkia elämään, ihan alusta lähtien. Uskokaa tai älkää, mutta tutkimukset osoittaa, että sikiö kuulee vatsaan!
Nyt tekisi mieli kuunnella Amelién Soundtrackia, mutta pitänee palata tuohon litterointiin. Opparikaveri tulee meille yhdentoista aikoihin, johon mennessä pitäis tämä litterointi olla mahdollisimman valamis.
Seuraavaan pohdintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti