Kuvatonta. Melkein.

Kuten jo otsikossa lupailen, taitaa tulla kuvaton postaus. Ehkä jotain hilpeää loppuun voisin keksiä ;)

Asiahan on niin, että opparikaverin kanssa viime keskiviikkona esitettiin meidän opinnäytetyö ("Kun on oikein pienei - Lorut ja laululeikit varhaisen vuorovaikutuksen tukena.") . Eli se touhu olisi nyt virallisesti lähestulkoon ohi! Enää kypsyysnäyte 9.10., mutta en jaksa sitä enempää stressata.. Varsinkin kun seuraavalla viikolla pääsee lomamatkalle! Kylläh, Kyproksen Pafos kutsuu. Tuo samainen kohde oli joskus vuonna nakki ja kypärä meidän perheen ensimmäinen lomakohde. Nyt sinne sitten äiteen, isän ja pikkusiskon voimin :) (asiastahan ei voi liikaa hehkuttaa, olen ollut liian kauan ilman lomamatkaa~!)

Neulomisista ja muista kädentaidoista: Mulla on aivan liian monta työtä yhtäaikaa kesken. Olen luonteeltani kaikki-heti-nyt-valmiiksi-ja-minulle! -tyyppiä, joten kun aloitan innolla jokun työn ja huomaan, ettei tämä nyt yhdessä illassa valmistu, niin sitä meinaa vallan turhautua. Ja sit se työ jääkin pyörimään miehen ja kissan jalkoihin. Ja jos kudinpuikkoina on bambuiset puikot, nin voi olla satavarma, että yksi kappale kutimia on arvon neitikissan toimesta siirtynyt mystisesti olkkarin sohvalta makkariin sängyn alle.

Nyt olisi tarkoituksena vääntä äiteelle (ja kait myös siskolle) etelänreissuun joko kankainen tai kudottu rantakassi, en ole vielä osannut päättää kummanlaisen tekisin. Toisaalta kaapissa odottelisi kaksi paria bambukahvoja, jotka pelastin kirpputorilta (2x kulahtaneet ja likaiset laukut, joista kahvat ja muun hyödyllisen nyrhin irti). Niitä jotenkin olen ajatellut kankaiseen laukkuun, mutta katsoo nyt.. Samoin parit sukat ovat ilman paria vielä (jouluksi taitaa lähteä monet sukkaparit.. :D ). Jotenkin kokoajan mielessä pyörii valtavasti ideoita ja muuta, mutta se toteuttaminen ja ohjeiden lukeminen sun muu ei nyt oikein säväytä :P

Kuulin viime viikolla hieman järkyttävän uutisen. Nainen, teinivuosieni (ja yhteydenpidon vähyydestä huolimatta) parhaan kaverin isoäiti, Isu, oli kuollut viime torstaina. Tuo tieto järkytti pahasti, sillä en uskonut minkään vievän tuota naista mukanaan hautaan. Hän oli todella läheinen minulle varsinkin noina teinivuosina, kun lähestulkoon asuin ystäväni luona perjantain ja lauantain välisenä yönä. Ja aika usein myös koulun jälkeen. Tuo ihminen oli aina läsnä, tarjoamassa teetä ja pullaa, touhuten kokoajan ihan ärsytykseen saakka. Ja koko ajan luettelemassa ulkoaopittuja runoja, loruja ja virsiä. Lepää siis rauhassa Jokelan Isu. Olit minulle kuin kolmas isoäiti. Lainatakseni kyseisen ystäväni sanoja:"If heaven exists, I'm sure she's there now. Though, knowing her, she's way too busy looking after all of us she left behind."

Ja vaikka loppuosa kirjoituksesta ei ollutkaan niin piristävää, niin toivottavasti Neitikissa Tiitu poseerauksellaan saa hymyn jälleen huulille.